sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Masennusta, itsetuhoisuutta, suhde ongelmia ja suljettu osasto.

Yritän jakaa jotenkin viime aikaisia tapahtumia tänne, jotka selittävät blogin hiljaisuutta ja haluan purkaa tunteitani johonkin.

Viimeisimmissä postauksissa olen aloittanut tekstin usein "ei jaksa kun masentaa eikä ole voimia". Kyllä, kärsin masennuksesta. Olen käynyt n. 3 vuotta psykologisella nuorisopoliklinikalla viikoittain puhumassa psykologin kanssa. Siellä minulla todettiin keskivaikea masennus, unettomuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Minulla on lääkitys masennukseen, unettomuuteen ja ahdistuskohtauksiin. Lääkkeitä ja niiden annostuksia on muutettu useampaan kertaan. Syön tällä hetkellä joka päivä 60 mg cymbalta, lähes joka ilta 6 g melatonionia ja harvemmin ketipinoria ahdistukseen tai unettomuuteen. Kahdessa ensimmäisessä lääkkeessä ei ole ollut ongelmia, mutta ketipinor on vähän kinkkisempi. Jos sitä otan (1-2 tablettia) niin en seuraavana päivänä pysty tekemään mitään. Kyseinen lääke väsyttää niin paljon, että nukun vähintään 15 tuntia ja olen silti kauhean väsynyt, tai sitten nukun suoraan 20 tuntia. Heräilen tuossa välissä kyllä, yleensä äiti yrittää saada minut edes syömään ja joskus nousen antamaan kissoille ruokaa. Jos, ja kun olen lähes vuorokauden sängyssä, niin unohdan ottaa cymbaltan joka aiheuttaa päänsärkyä ja erittäin huimaavaa oloa. Olen yrittänyt jättää ketipinoria pois, mutta viimeaikaisten tapahtumien vuoksi en ole pystynyt.

Koko tämä rumba alkoi marras-joulukuussa. Olin koko aika työssä veljeni ja hänen anoppinsa omistamassa R-kioskissa. Lajittelin takahuoneessa postia, koska en pystynyt työskentelemään kassalla. Liikaa ihmiskontaktia, en vain pystynyt siihen ja onneksi pomo ymmärsi sen. Olen yleisesti tyytyväinen työhöni, mutta sain siellä muutaman kerran ahdistuskohtauksia. En oikein tullut toimeen erään toisen työntekijän kanssa ja tunsin oloni hyvin epämukavaksi jos jouduin työskentelemään myymälän puolella. Hyllyjen ja juomakaapin täyttäminen olivat päivän pahimmat tehtävät. En kestänyt sitä, että minua tuijotettiin enkä osannut tavaroiden oikeita paikkoja. Ahdistuin, olin usein poissa töistä, joskus lääkärin todistuksella, joskus ilman.
Vähän ennen joulua työni loppuivat. Olin todella helpottunut mutta samalla stressasi uuden työn hakeminen.
Marraskuun alussa aloin myös seurustelemaan. Tapasin netin kautta tosi mukavan pojan jonka kanssa juttelimme pari viikkoa ja hän tuli käymään meille viikonlopuksi jolloin aloimme seurustella. Hän asuu Kotkassa äitinsä luona. En ala kertomaan yksityiskohtia, mutta hänellä on ollut paljon omia ongelmia ja kuullessani niistä aloin huolestumaan hänen puolestaan. Kun hän ensimmäistä kertaa kävi meillä, kului kaksi viikkoa ja hän tuli uudestaan viikonlopuksi käymään. Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä 3 kuukauteen. En kerro varsinkaan tästä asiasta yksityiskohtia, mutta lyhyesti sanottuna on paljon esteitä. 

Vielä viimeisiä viikkoja töissä ollessani pintaan tuli itsetuhoiset ajatukset. Otin paljon nukahtamislääkkeitä, viiltelin ja suunnittelin itsemurhaa. Joulun aikoihin oloni helpottui hetkeksi kun sain kerrottua tunteistani äidille ja poikaystävälle.
Kuitenkin, juuri ennen Frostbiteä ollessani psykologilla menimme nopeasti käymään poliklinikan lääkärillä. (olin tätä ennen käynyt myös toisella lääkärillä, mutta oloni sen jälkeen helpottui hetkeksi josta juuri sanoin.) Poliklinikan ylilääkäri oli jäänyt eläkkeelle, joten jouduin selittämään elämäntarinani lyhyesti kahdelle uudelle lääkärille. Tässä vaiheessa itsemurha ajatukseni olivat lähes päivittäisiä. Tunsin oloni turhaksi ja puhuin poikaystäväni kanssa hyvin harvoin. Juteltiin asioistani ja minulta kysyttiin haluaisinko osasto hoitoon. En osannut silloin sanoa asiaan mitään, koska Frostbite oli 4 päivän päästä ja olin vastuussa kaverini kyydeistä ja muusta. Asia joka sai minut vakavasti miettimään, oli lääkärin kysymys "Pysytkö hengissä ensiviikkoon asti?"

Ennen ja jälkeen Frostbiten unirytmini oli todella pielessä, jos sitä edes voi miksikään rytmiksi sanoa. Nukuin päivät, olin yöt hereillä. Sain usein unta vasta 7-9 aikaan aamulla ja heräsin 17-18 aikaan illalla. Lopulta viikkoa vai kaksi conin jälkeen minulla ei ollut minkäänlaista vuorokausi rytmiä. Ilman kännykkää en olisi tiennyt mitään paljonko kello on, tai mikä päivä edes on. Olin usein viillellyt, yritin jopa saada ranteeni kunnolla auki ja olin valmis lähtemään kotoa pakkaseen ja hyppäämään rekan alle. Lopulta eräänä kertana ollessani psykologilla hyvin uneliaana (olin ottanut ketipinoria), hän soitti Porvoon sairaalan psykologian osaston päivystykseen. Siellä minulla oli lääkäri aika ja puhuimme hyvin paljon olostani. Kerroin että en ole jaksanut nähdä ystäviäni ja en nauti enää samoista asioista mistä olen ennen nauttinut. Rakas harrastus cosplay ja coneissa käyminen on aiheuttanut enemmän tuskaa ja kyyneliä kuin iloa. Söin juuri ja juuri pari kertaa päivässä, eikä se aina ollut edes lämmintä ruokaa. En ole ollut koskaan hyvä puhumaan ääneen tunteistani. Perheessämme on ollut tapana, että "ei ole ongelmia jos niistä ei puhuta". En tähän jaksa kirjoittaa kaikkia asioita, jotka mättää mutta tuossa olivat ehkä ne suurimmat syyt. En myös osaa ottaa omia ongelmiani vakavasti. Sanoin lääkärille jota kuin näin: "Olen tällainen perusterve valkoinen eurooppalainen syntyneenä hyvinvointi valtioon ja silti valitan ongelmistani ja haluan kuolla. Viiltelen sen takia, koska maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka tekisivät mitä tahansa ollakseen minun asemassa edes päivän". Siinä kohtaa lääkäri sanoi, että olen koko keskustelun alun sanonut asian hiljaa ja lyhyesti mutta itseeni kohdistunut viha sai minut lähes huutamaan. Agressioni omaan kyvyttömyyteeni on siis todella korkea. Lääkäri sanoi myös, että täytän kaikki vakavan masennukset oireet.
Lopulta päädyttiin päätökseen että menen aikuisten suljetulle osastolle. Menin sinne 25.1. ja pääsin pois 28.1. Olin siellä siis kolme yötä.

En osaa kuvailla oloani siellä. Osittain olin helpottunut, peloissani, ahdistunut ja yksinäinen. Enimmäkseen siellä ollessani olin omassa huoneessani piirtämässä ja kuuntelemassa musiikkia. Välillä olin yhteisissä tiloissa ja yritin jutella muiden kanssa. Siellä ollessani kävin lääkärillä pari kertaa ja kyseltiin oloani ja kerran otettiin verikokeet. Niissä ei ollut mitään erityistä tai hälyttävää, joten ongelmani ovat täysin pääni sisällä ja psyykkisiä. Suunnittelimme jatkohoitoa ja jonkinlaista päivittäistä rutiinia, jotta elämässäni olisi jotain sisältöä.

Osastolta pois päästyäni noudatin minulle tehtyä ohjelmaa vähän päälle viikon kunnes alkoi taas alamäki. Ennen osastolle menoa minun ja poikaystäväni välit olivat ja ovat vieläkin vähän kyseenalaiset. Hän ei lähettele eikä vastaa viesteihini samalla tavalla mitä ennen, josta olen ollut surullinen ja huolissani.
Viime aikoina olen yrittänyt saada häntä kiinni viestein sekä puheluin mutta en saa oikein kunnon vastausta. Tiedän ainakin hänen olevan hengissä ja käyvän töissä, mutta en oikein muuta. Hän laittaa minulle viestiä enemmän vain kun on humalassa. Minulla on todella negatiivinen suhde alkoholiin, joten tämä ahdistaa minua todella paljon. Asiaa ei auta yhtään, että olin viime kesänä aika samanlaisessa tilanteessa, jossa sydämeni särkyi lopulta. Olen nyt viimeisen viikon aikana yrittänyt saada häntä kiinni, mutta huonoin tuloksin. Pari päivää sitten laitoin hänelle HYVIN pitkän viestin mitä olen tuntenut ja mitä toivoisin hänen tekevän, en ole saanut vastausta. Tänään laitoin ystävänpäivä onnittelut, ei vastausta. Pelkään, että hän haluaa erota mutta ei vain viitsi kertoa siitä.
Tätä kirjoittaessani mietin pitäisikö yrittää soittaa, mutta en taida uskaltaa.

Huoh, tässä oli ehkä parin viime kuukauden avain kohdat. Tästä kyllä puutuu paljon muitakin asioita, varsinkin poikaystäväni osalta, mutta haluan suojata hänen yksityissyyttään ja ehkä omia juttujani myös.

Toivottavasti teillä oli mukavampi ystävänpäivä kuin minulla.

Juffu kiittää ja kuittaa.

2 kommenttia:

  1. Tosi paljon jaksamista ja tsemppiä! Toivottavasti alamäki alkaa hiljalleen kääntyä ylämäeksi.

    VastaaPoista